lauantai 15. syyskuuta 2012

Arjen helmiä

Havahduin taas tänään lenkillä siihen, että kuinka tämä aika menee niin nopeasti. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat... Mitä meidän lapsemme tietävät meistä tai elämästä, jos jotain sattuisi? Siitä ihan tavallisesta arjesta?

Tulin miettineeksi omia isovanhempiani. En tavannut heistä ketään, joten mitään konkreettisia muistoja ei ole. On vain pieniä asioita, jotka olen kuullut toisilta eikä ne jää samalla tavalla mieleen. Kun katselen kuvia "vanhoilta ajoilta" suurin osa on poseerauskuvia eivätkä ne kerro sillä tavalla mitään itse henkilöistä.

Luukas päikkäreillä lenkin jälkeen.
Myös omien vanhempien nuoruuskuvat ovat vain pieniä pilkahduksia elämästä. Siskoni ja minun lapsuudesta ja nuoruudesta alkaa olla hieman enemmän kuvia. Mutta silloinkin tosiasia oli se, että filmirullaan mahtui noin 25 valokuvaa. Eikä niitäkään tullut hirveästi tuhlattua. Vaikkakin mä kuvasin mm. mun barbeja. :)

Nykyään kun ollaan siirrytty digiaikaan, kuvia voi ottaa "tuhlaillen". Ei haittaa vaikka kuva olisikin tärähtänyt, jos niitä on ottanut kymmeniä. Voi vain poistaa ne huonot otokset.

Luukas ja Johannes
Kameraa ei ennen pidetty jatkuvasti mukana. Itselläni kamera kulkee jatkuvasti laukussa. Hätävarana on tietenkin kännykän kamera. Minkä tahansa hetken voi ikuistaa, jos niin haluaa. Olen ikuistanut Luukaksen ensimmäisen kerran ostoskärryissä istumassa ja ensimmäisen hampaiden (hampaan) pesun. Pieniä juttuja, joita on kiva muistella.

Tänään tajusin myös valokuvien rajallisuuden. Ei ne tallenna sanoja tai liikkeitä. Project life -  valokuva-albumia kootessa tuli otettua paljon ns. turhia kuvia, mutta sainpahan vuoden koottua yhteen albumiin. Haluaisin tehdä saman videoilla. Kuvata vaikka puoli minuuttia ihan tavallista arkea joka päivä vuoden ajan ja sitten polttaa DVD:lle vuoden lopussa.

Johannes vartioi leipää.
Jatkan edelleenkin omaa Project lifea, mutta en ole enää albumia tehnyt. Joka päivältä on kuitenkin kuva (paitsi se yksi päivä helmikuussa kun nukahdin...). Välillä tulee pakko-otoksia, mutta väliäkös sillä. Ne tallentaa sitä arkea juuri sellaisena kuin se sillä hetkellä on.

Minä tänään.
Haluan joskus muistella, että olipas meillä silloin sotkuista ja katso tuotakin maitotölkkiä! En halua siivota elämisen jälkiä pois. Vanhoissakin kuvissa se on ihan mahtavaa, kun katselee esineitä, kuten lankapuhelimia. Maitotölkit ja margariinipaketit voivat herättää muistoja.

Mika tekee töitä saadakseen tallin talvikuntoon.
Kirjoittelin joskus vanhassa blogissa siitä, kuinka sitä hieman häpeilee ottaa sitä kameraa esiin. Olisi paljon tilanteita, joita haluaisi ikuistaa, mutta tulee vaivaantunut olo kun kameralla tähtäilee. On sitten vielä niitä ihmisiä, jotka kääntävät katseensa heti pois kun kamera ilmestyy näkökenttään. Jälkeenpäin sitten saattaa harmittaa, etten ottanut kuvaa.

Karhunpojat eivät tule iltapesuille...
Ongelmallisinta on saada itsestään kuvia. Tai musta ja pojista. Itse kun olen lähes aina kameran takana, niin näitä arkikuvia ei tule meistä otettua. Luukas tykkää hirveästi ottaa kuvia, joten jos löytäisin sille vanhan kameran, niin saisin jotain ainakin. :) Luukas otti tänäänkin kuvia vauvasta. "Minä otan kuvan vauvasta. Vauva hymyilee!"

Taistelun jälkeen hampaat harjattiin kiltisti.
Haluaisin rohkaista kaikkia ottamaan paljon kuvia ja kuvaamaan videoita! Tallentakaa ne arjen helmet, jos ei itseä varten niin lapsia. Älkääkä antako kuvien vain olla siellä koneella, vaan ottakaa niistä varmuuskopiot usein ja teettäkää ihan niitä paperikuviakin. Tai tehkää vaikka valokuvakirja. Ihania muistoja. :) Ja nämä myös muistutukseksi itselleni, siihen pitäisi vain löytää aikaa. :)

4 kommenttia:

  1. Itse unohdan kameran aivan liian usein. Tänäänkin ois voinut olla mukana kun lapset pelas Norvallassa. Sellaiset kuvat lapsuudesta on parhaita joissa näkyy arki, lapsuudenkodin sisustus ja just ne maitotölkit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidä vaan se kamera laukussa KOKO ajan. :)

      Poista
  2. Mulla tulee välillä sellaisia kausia, että kuvaan paljon. Ja sitten toisinaan se kamera saattaa maata toista kuukautta käyttämättömänä. Nyt se on tossa pöydällä koko ajan, jotta muistaa silloin tällöin räpsiä kuvia. Niitä on kyllä kiva kattella jälkeen päin ja nykyään Nikokin pyytää, että katsellaan kuvia.

    Ostettiin muuten neljänkympin peruspokkari Nikolle (muistaakseni Koneboksista), kun tykkäää kuvailla. Ei sitten riko ainakaan minun kalliimpaa kameraani. Niitä Nikonkin ottamia kuvia on sitten kiva kattella myöhemmin. Kuvaustaidoissakin on jo kehitystä tullut, nyt kuvassa pääasiallisesti näkyy jo kuvattava kohdekin. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kun oikeasti tiedän, että se mun vanha kamera on jossain. Mutta missä?

      Poista

Kommentti ois kiva, mutta ei pakko. :)