Huuto

Olen pyöritellyt mielessäni blogikirjoitusta imetyksestä, ihanasta arjesta, synnytyksestä palautumisesta ja vaikka mistä. Nyt aion vähän tiivistää ja kirjoittaa vähän kaikesta. Aika kun ei riitä kaikkeen erikseen. Kun vain tietäisin mistä aloittaa...

Viime viikolla kun meillä alkoi se normaali arki, ajattelin "ihanaa, taas rutiineja ja rauhallista kotoilua!" Nyt arki ei olekaan niin ihanaa. Rytmit ja rutiinit ovat mitä ovat, Luukas menee nukkumaan usein vasta lähempänä kymmentä ja ruoka-ajatkin ovat niin ja näin. Johannekselta nyt ei mitään rytmiä osaa edes odottaa.

Mutta pahinta tässä on huuto. Vauva ei makaa tyytyväisenä leikkikaaren alla ja jokeltele kivasti. Vaan se huutaa. Ja paljon.

Nuha on vaivannut pari viikkoa ja öisin joudun mennä niistämään vauvan nenää, että pieni pystyisi paremmin hengittämään. Yöt on kuitenkin sitä rauhallisinta aikaa. Vauva syö, nukahtaa ihan kylkeen kiinni ja nukkuu tyytyväisenä kunnes herää taas syömään. Kyllä mä yritän nostaa sitä omaankin sänkyyn välillä, mutta siellä alkaa aina niin kova ähellys etten pysty nukkumaan.

Päivällä taas... Huutoa, syömistä ja taas huutoa. Välillä nukutaan pieniä pätkiä, mutta ei missään nimessä omassa sängyssä kymmentä minuuttia kauempaa. Tässä välissä voin sanoa, että kantoliina on niin hyvä keksintö! Eli parhaat paikat nukkua ovat sylissä, kantoliinassa, rinnan päällä tai turvaistuimessa. Olenkin sitten maannut paljon sohvalla vauva rinnan päällä, tehnyt kotitöitä vauva kantoliinassa, kulkenut pitkin poikin taloa vauva käsivarrella hytkyen ja ajanut autoa ympäri kotikaupunkia. Että saisin pienen nukkumaan tai edes rauhoittumaan.

Näitä hetkiä on kiva ikuistaa.

Lääkärissä käytiin viime viikolla mun jälkitarkastuksessa ja pojan 6 vko-tarkastuksessa. Lääkäri veikkasi koliikkia, mutta itse en nyt täysin allekirjoita tätä. Cuplatonia suosittelivat, joten sitä on nyt yritetty antaa viikon verran. Ei auta. On niin kurjaa, että pienellä on selvästi joku hätä, mutta mikään ei auta. Korvat katsottiin viime viikolla, joten niissä ei pitäisi olla mitään. Mahavaivat taitavat olla suurin syy tuohon itkuisuuteen.

Itse sain treeniluvan lääkäriltä. Toteuttamiseen vaaditaankin sitten ihmeitä. Kävin lenkillä vauva kantoliinassa ja poitsu rattaissa. En tajunnutkaan olevani niin rapakunnossa. Puolen tunnin jälkeen selkää särki ja jalat tuntuivat painavan tonnin. Jos haluaisin tässä saada itseni kuntoon, saan tehdä paljon töitä sen eteen.

Jos fyysisesti ollaan rapakunnossa niin henkisestikin on varmaan jotain väsymystä ilmassa. Kun kuuntelee päivät pitkät kahden pienen huutoa, niin illalla kun pääsen nukkumaan korvat vain soivat. Stressitaso on korkea, kuten Mika sanoi työstressiä pukkaa. Kotityöt ahdistavat, kun niitä ei vaan saa tehtyä. Tänään harkitsin siivoojan palkkaamista, kun sain vain yhden huoneen imuroitua. Ja apua en oikeasti halua pyytää ja sitä on vaikea ottaa vastaan. Minä kun haluaisin pärjätä itse.

Sitten kun kummatkin pojat nukkuvat, olo on lamaantunut. Suurin osa siitä ajasta menee sohvalla maatessa (vauva rinnan päällä). Sitten ehkä saan jotain aikaan. Onhan nuo pojat ihania ja joka päivä on mukavia hetkiä, etten ihan vain valittamaan ala.

Imetyksestä vielä sen verran, etten oikeasti muistanut kuinka sitovaa täysimetys onkaan. Varsinkin kun meidän poju söisi mielellään koko ajan. Ja kun huuto ottaa liikaa korviin, syötän. Kolmen-neljän tunnin välejä ei tule oikeastaan kuin öisin. Ja tiedän, että tämä on aikamoinen oravanpyörä, jos masu vaivaa... En ole viitsinyt alkaa pumppaamaan, eli pullosta poju ei ole juonut vielä kertaakaan. Tämä tietenkin rajoittaa mun lähtemistä minnekään. Ajatuskin siitä, että mä lähtisin esim. treenaamaan pariksi tunniksi ja poju huutaa kotona on kurja. Vaikka siis ei huutaisikaan nälkäänsä...

Nyt ajatus ei enää kulje ja koko juttukin on varmaan sekava, mutta näin viideltä heränneenä on pakko mennä unten maille. Kommentoikaa mielellään, apu olisi tarpeen! (Näin, nyt apua on pyydetty...)

PS: Kiitos Eevi haasteesta, palailen huomenna siihen paremmalla ajalla. :)